Ella Lehtiö, 16 – Suomi

Aloitin vakokuvaamisen kun oli 11 vuotias ja ennen sitä tunsin itseni aika avuttomaksi. En ole ikinä osannut mitään ja olen tuntenut itseni muita huonommaksi. Varsinkin silloin kun opettajat kohtelivat vähän erinlaisia oppilaita väärällä tavalla ja ei niin kannustavasti. Olin erikoinen, en osannut matikkaa tai en osannut liikunta tunnilla kärrynpyörää ja muutenkin syntymävamma vasemmassa kädessä ei parantanut asiaa. Vammani ei ole iso, mutta silti tunsin olevani erinlainen ja erotuin joukosta kun en voinut punnertaa tai seisoa käsillä. Kun löysin valokuvauksen tunsin sen olevan juttuni ja varsinkin luontokuvaus oli asia mihin rakastuin. Löysin asian mitä osaan tehdä ja mistä kiinnostuin. Pääsin yläkouluun ja minulta ruvettiin odottamaan enemmän. Ruvettiin puhumaan ammatista ja siitä mitä haluan tehdä. Se on kova paikka 13 vuotiaalle kakaralle joka ei vielläkään osaa syödä ruokailluvälineet oikeissa käsissä.  Taas olin samassa tilanteessa jossa olin 11-vuotiaana. En tiennyt mitä osasin parhaiten tai mitä halusin tehdä. Varsinkin kun allergia rajotteet ja kädessa oleva vamma rajoittivat puolet uravalinnoista. Tiesin mistä pidin ja mikä sai minut rauhottumaan ja tuntemaan itseni hyväksi, se oli valokuvaaminen, mutta en ikinä ajatellut sitä urana.  Tiesin myös sen, että taidegalleriat ja kuvaamataiteenluokka tuntuivat kodilta ja rauhoittivat aina mieltäni. Suomessa ei oikeastaan ole suuria mahdollisuuksia pärjätä taiteilijana ja minulle sitä asiaa oli aivopesty pienestä pitäen. Oikeastaan vasta nyt yläasteen viimeisellä luokalla, minulla on ollut semmoinen tunne että voin onnistua tässä, jos pelaan korttini oikein ja enkä panikoi ja osaan aloittaa oikein. Minulla on yritys idea valmiina ja haluan yrittää olla luontokuvaaja uudella ja modernilla tavalla ja saada asiakkaita useimmista maista ja olla kansainvälinen. Haluan olla erinlaisten ihmisten kanssa tekemisissä ja nähdä maailmaa kamerani etsimen läpi ja nähdä asioita mitä muut eivät välttämättä huomaa tai nää. Ehkä nämä asiat ovat vain unelmaa ja päädyn johonkin mihin en ikinä olisi halunnut tässä iässä. Mutta unelmointi ei ole kiellettyä. Uskon kohtaloon ja saa nähdä mitä tapahtuu kun huomenna postiluukkuun tulee kirje jossa kerrotaan mihin jatko-opinto paikkaan olen päässyt. Toivottakaa onne, koska sitä todella tarvitsen ! Päiväys: 15.6.2016